“On hulluutta, että kahdella maailman eri laidoilla istuvalla miehellä pitäisi olla kyky tehdä päätös sivilisaation lopettamisesta.”

John F. Kennedy (Stern, 2003, s. 40)

Kolmas maailmansota on tuskin koskaan ollut niin lähellä kuin se oli lauantaina, lokakuun 27. päivänä vuonna 1962. Neuvostoliiton hullunrohkea suunnitelma suojella Kuubaa uudelta maihinnousulta ja tasoittaa Yhdysvaltojen murskaavaa ydinaseylivoimaa oli tullut päivänvaloon yksitoista päivää aikaisemmin. Kun Yhdysvaltojen nuori presidentti John F. Kennedy sai tietää, että Kuuban yllä lentäneet tiedustelukoneet olivat löytäneet selviä merkkejä saarelle sijoitetuista neuvostoliittolaisista ydinohjuksista, hän hämmästeli Neuvostoliiton impulsiivisen ja uhoamiseen taipuvaisen johtajan Nikita Hrustsevin uhkapeliä. “Sehän on ihan kuin me alkaisimme asentaa isoa määrää keskimatkan ohjuksia Turkkiin. Sepä vasta olisi jumalattoman vaarallista, uskoisin.”[1] Presidentin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja McGeorge Bundy joutui muistuttamaan presidenttiä, että Yhdysvallat oli tehnyt juurikin niin.

Kuten presidentti Kennedyn salaa Valkoisessa talossa nauhoittamat keskustelut ovat myöhemmin osoittaneet, Yhdysvaltojen johto tiesi hyvin, etteivät ohjukset muuttaisi suurvaltojen välistä, edelleen epäsuhtaista “kauhun tasapainoa” (Stern, 2003, 2012). Verrattuna niihin aseisiin millä Neuvostoliitto saattoi uhata Yhdysvaltojen asukkaita, Yhdysvalloilla oli yli 12 kertaa enemmän Neuvostoliittoon ulottuvia ohjuksia ja ainakin kymmenen kertaa enemmän pommikoneita kuin Neuvostoliitolla.[2] Valmiudessa olevien ydinkärkien määrässä Yhdysvalloilla oli 7-11-kertainen ylivoima, ja kumpikin puoli tiesi hyvin, kumman aseet olivat luotettavampia, tarkempia ja edistyneempiä.  Kennedy oli kuitenkin varma, että hänet pantaisiin viralta, mikäli hän sallisi Neuvostoliitolle ydinaseita Kuubassa, vain 150 kilometriä Yhdysvaltojen maaperältä (Sherwin, 2012). Samaa mieltä oli myös hänen veljensä, oikeusministeri Robert Kennedy (Stern, 2003, s. 204).

Heti ensimmäisessä ydinaseiden paljastumisen jälkeisessä kokouksessa yksitoista Kennedyn neljästätoista keskeisestä neuvonantajasta oli kannattanut yllätyshyökkäystä ohjusten tuhoamiseksi, ja loputkin pitivät sotaa lähes väistämättömänä (Stern, 2012, ss. 17–20). Vähitellen idea Kuuban saartamisesta saa kuitenkin jalansijaa.

Lokakuun 22. päivänä Kennedy pitää viimein televisioidun puheen, jossa hän paljastaa ohjusten olemassaolon. Samalla hän ilmoittaa Yhdysvaltojen laivaston asettavan Kuuban “karanteeniin”, käyttäen kyseistä sanaa kansainvälisessä laissa sodanjulistuksena pidetyn “merisaarron” sijaan. Harva kuitenkaan uskoo kriisin ratkeavan rauhanomaisesti. Asevoimat siirtyvät hälytystilaan, ja yli 140 000 sotilaan vahvuisia maihinnousujoukkoja ryhdytään keskittämään Floridaan ja Karibianmerelle (NARA, 2002). Kyseessä olisi maailman suurin sotatoimi sitten Normandian maihinnousun.

Fidel Castrolla ja Kuuban vallankumouksellisilla oli hyvät syyt pelätä uutta hyökkäystä. Edellisen vuoden huhtikuussa Yhdysvaltojen kouluttamista, varustamista ja tukemista kuubalaisista vastavallankumouksellista koostunut osasto oli yrittänyt maihinnousua Sikojenlahdella. Kuuban armeija oli kuitenkin nujertanut hyökkäyksen Kennedyn kieltäydyttyä antamasta vaikeuksiin joutuneille vastavallankumouksellisille suoraa ilmatukea. Suoran toiminnan epäonnistuttua Kennedyn hallitus oli asettanut Kuuban kauppasaartoon ja pyrki vahingoittamaan Castroa ja Kuubaa kaikin mahdollisin keinoin, mukaanlukien sellaisin, mitä nykyään kutsuisimme terrorismiksi: Castro yritetään salamurhata useaan otteeseen, satamalaitteisiin ja öljyvarastoihin tehdään attentaatteja, ja Kuuban tärkeintä vientituotetta tuottavia sokeripeltoja sabotoidaan. Elokuun 24. päivänä 1962 Floridassa majaillut kuubalaisten pakolaisten ryhmittymä oli hyökännyt aseistetulla pikaveneellä rantahotelliin, tappaen noin 20 kuubalaista ja neuvostoliittolaista neuvonantajaa.

Kaiken kaikkiaan keskustiedustelupalvelu CIA:n Kuuban horjuttamiseksi käynnistämä operaatio Mongoose (mangusti) oli CIA:n historian suurin salainen operaatio (Stern, 2003, s. 15,26). Vuonna 1992 Yhdysvaltojen Kuuban kriisin aikainen puolustusministeri Robert McNamara totesikin kriisiä käsitelleessä konferenssissa Havanassa, että jos hän olisi ollut tuolloin Kuuban tai Neuvostoliiton johdossa, hän olisi tullut samaan johtopäätökseen kuin he tuolloin tulivat: Yhdysvallat valmisteli maan valtaamista (Stern, 2003, s. 18).

“Meillä ei ole piilotettavaa, mutta juuri se pitäisi piilottaa”

Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrustsev oli selvästi samaa mieltä. Hän sai idean suojata Kuuban tuoretta vallankumousta ja samalla tuoda ydinohjuksia Yhdysvaltojen lähelle samalla tavalla kuin Yhdysvallat oli edellisen vuoden aikana tuonut ydinohjuksia Turkkiin, vain kymmenen minuutin lentomatkan päähän Moskovasta (Stern, 2003). Ohjusten sijoittaminen Kuubaan toimisi paitsi suojana Yhdysvaltoja vastaan, myös tasoittaisi supervaltojen voimatasapainoa.

Hrustsevin aiemmat uhkaukset tuottaa uusia mannertenvälisiä ydinohjuksia “kuin makkaroita” olivat nimittäin olleet enemmän uhoa kuin todellisuutta. Sputnik oli ammuttu radalleen ensimmäisestä, kokeellisesta mannertenvälisestä ohjuksesta muunnetulla kantoraketilla vain viisi vuotta aikaisemmin. Todellisuudessa, kuten Hrustsev pojalleen Sergeille totesi, Neuvostoliitolla ei ollut mitään piilotettavaa, koska sillä ei ollut mitään - mutta juuri se pitäisi piilottaa (Stern, 2003, s. 29). Hrustsev olikin sanonut ei Kennedyn ehdotukselle tehdä supervaltojen yhteinen kuulento vielä ennen vuosikymmenen loppua, sillä yhteistyö olisi tarkoittanut, että amerikkalaiset pääsisivät perille Neuvostoliiton ohjusohjelman kangertelusta.

Kuuban kriisin aikaan Neuvostoliitolla oli Yhdysvaltoihin saakka ylettyviä toimintakuntoisia ohjuksia oli Kuubaan vietyjen lisäksi vain noin 42 kappaletta (Norris & Kristensen, 2012). Nämäkin olivat paitsi tekniseltä luotettavuudeltaan kyseenalaisia, myös hyvin haavoittuvia Yhdysvaltojen ensi-iskulle. Kalliit ohjussiilot olivat vasta rakenteilla, ja ennen laukaisua ohjukset täytyi hinata laukaisualustalle ja tankata ulkosalla. Tähän projektiin kului ohjuksesta riippuen 2-3 tai jopa 20 tuntia (Zaloga, 2002, s. 68). Polttoaine oli kaiken huipuksi niin syövyttävää, että tankkaamisen jälkeen ohjuksia voitiin pitää käyttövalmiina vain muutamia päiviä, ennen kuin ne oli joko laukaistava tai lähetettävä takaisin tehtaalle kokonaan uudelleenrakennettaviksi.

Ohjusten lisäksi Neuvostoliiton ilmavoimilla oli noin 150 aseteknisen kehityksen jo vanhentuneeksi tekemää pommikonetta, joiden toimintasäde olisi riittänyt ainakin itsemurhatehtävään (Norris & Kristensen, 2012). Pommikoneita vastassa oli Kanadan ja Yhdysvaltojen yhteinen ilmatorjuntajärjestelmä satoine torjuntahävittäjineen ja ydinkärkisine ilmatorjuntaohjuksineen. Kenraali Anatoli Gribkovin mukaan Hrustseville ja muille Neuvostoliiton johtajille annettujen arvioiden mukaan Yhdysvaltojen ylivoima toiseen supervaltaan ulottuvien strategisten aseiden kohdalla oli vuonna 1962 noin 17-kertainen (Norris & Kristensen, 2012). Sattumaa tai ei, myös Yhdysvaltojen puolustusministerille Robert McNamaralle raportoitiin sama lukema. Lyhyellä tähtäimellä tilanne oli vieläpä pahentumassa: Yhdysvallat oli joulukuussa 1961 ilmoittanut rakentavansa 900-1000 uutta, tarkkaa mannertenvälistä Minuteman-ohjusta, kohteenaan ensi sijassa Neuvostoliiton ydinaseet (Zaloga, 2002, ss. 78–81)

Hrustsev pelkäsi, että mikäli yhdysvaltalaiset tajuaisivat miten ylivoimaisessa asemassa he olivat, he aloittaisivat “ennaltaehkäisevän” sodan. Yhdysvaltojen johtajat olivat itse asiassa harkinneet vakavasti tätä vaihtoehtoa edellisenä vuonna Berliinin muurin rakentamisen synnyttämässä kriisissä (Stern, 2003, s. 28,39). “Ennaltaehkäisevä isku” olisi varovaisestikin arvioiden tappanut 500 000 - 1 000 000 neuvostoliittolaista siviiliä ja sotilasta. Yllätyshyökkäyskään ei kuitenkaan olisi todennäköisesti tuhonnut kaikkia Neuvostoliiton ydinaseita. Valkoisen talon nauhoituksia tarkasti tutkineen Sheldon M. Sternin mielestä Kennedy oli neuvonantajiensakin joukossa silti ainoa, joka aidosti ymmärsi, ettei ydinsota voisi koskaan olla rationaalinen ratkaisu (Stern, 2003, ss. 35–36, 2012, s. 16).

Hrustsev myös uskoi, että Kuubaan asennettavat lyhyen ja keskipitkän matkan ohjukset, jotka yli kaksinkertaistaisivat Yhdysvaltoihin ulottuvien punatähtisten ohjusten lukumäärän, voitaisiin naamioida vaikkapa "kookospalmuiksi". Laukaisupaikkojen valmistuttua Hrustsev voisi marraskuussa esittää asian tapahtuneena tosiasiana (Stern, 2003, s. 25). Hrustsevin bluffi, ja kenties hänen virheensä olla ottamatta Castron neuvosta vaarin ja tuoda ohjukset avoimesti Kuubaan samoin kuin Yhdysvallat oli vienyt ohjuksiaan Turkkiin, oli nyt ajanut supervallat kuolemanvaaralliseen uhkapeliin, jonka sääntöjä kumpikaan puoli ei tiennyt (Stern, 2003, s. 24). Kuten Kennedy sanoi avustajilleen merisaarron alkaessa, “olemme heittämässä kortin pöytään pelissä jonka loppua emme tiedä.”(Stern, 2003, s. 181).

Rauhanomainen ratkaisu on enää toive, ei oletus

Maailman seuratessa henkeään pidätellen Kennedy ja Hrustsev yrittävät nyt päästä  neuvotteluratkaisuun, joka olisi kummankin hyväksyttävissä. Mutta ratkaisua ei löydy. Joukkojen keskittäminen Kuubaa vastaan jatkuu. Samaan aikaan Kuubassa neuvostojoukot valmistautuvat torjumaan minä hetkenä hyvänsä odottamaansa maihinnousua. Joukoilla on käytössään noin 80 ydinasetta. Heidän komentajaansa on kielletty käyttämästä niitä ilman Kremlin lupaa, mutta aseissa ei ollut mitään sellaisia lukkoja, jotka olisivat vaatineet esimerkiksi Moskovasta lähetettyjä koodeja (Zaloga, 2002, s. 87). Historioitsijat kiistelevät edelleen siitä, oliko neuvostojoukoilla lupa käyttää ydinaseita mikäli Kuubaan olisi hyökätty. Vuosituhannen vaihteessa julkaistujen dokumenttien mukaan komentajaa oli selvästi kielletty käyttämästä aseita ilman eri käskyä, mutta olisiko hän tai hänen alaisensa varmasti noudattaneet kieltoa kaikissa olosuhteissa? (Norris & Kristensen, 2012; Plokhy, 2021; Zaloga, 2002).

Keskiviikkona 24.10.1962 Yhdysvaltojen tärkein ydiniskuvoima, strategiset ilmavoimat, päättää omatoimisesti siirtyä valmiustilaan DEFCON 2. Seuraava askel, DEFCON 1, tarkoittaa sotaa. Kennedy kiristelee hampaitaan, mutta ei puutu strategisten ilmavoimien komentajan toimiin. Osa strategisten ilmavoimien pommikoneista pidetään jatkuvasti ilmassa suojassa yllätyshyökkäykseltä, loppuja ryhdytään hajauttamaan pienille lentokentille ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa.

Aikaisin lauantaiaamuna 27.10.1962 Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA toimittaa presidentille muistion, jonka mukaan ainakin viisi kuudesta Kuubassa havaitusta ohjusten laukaisupaikasta vaikuttaa olevan täydessä toimintakunnossa. CIA:n arvion mukaan Kuubasta voitaisiin nyt laukaista kerralla 24 ohjusta, jotka osuisivat kohteisiinsa Yhdysvalloissa muutamissa minuuteissa (Ecker & Jack, 2012, s. 147).

Todellisuudessa vain kuudesta kahdeksaan ohjusta oli laukaisuvalmiina sunnuntaihin 28. päivään mennessä, mutta nekin olisivat voineet muuttaa kuudesta kahdeksaan yhdysvaltalaista kaupunkia savuaviksi raunioiksi (Norris & Kristensen, 2012). Yhdeksältä Washingtonin aikaa Radio Moskova ilmoittaa Hrustsevin vetävän ohjukset Kuubasta, jos Yhdysvallat suostuu purkamaan omat ohjuksensa Turkista. Kennedy neuvonantajineen on pitänyt Turkissa olleita ohjuksia sotilaallisesti hyödyttöminä ja jo vanhentuneina, mutta katsoo, ettei kaupankäynti voi tulla kysymykseen.

Noin kello 11 Washingtonin aikaa Valkoiseen taloon tulee tieto, että yöllä Alaskasta rutiinilennolle lähtenyt U-2-tiedustelukone oli eksynyt vahingossa puoleksitoista tunniksi Neuvostoliiton ilmatilaan, ja neuvostohävittäjät olivat yrittäneet ampua sen alas. Koneen piti kerätä ilmanäytteitä korkealta pohjoisnavan yltä, mutta kirkkaat revontulet olivat haitanneet koneen lentäjän suunnistamista varten tekemiä tähtihavaintoja. Neuvostoliittolaiset eivät kuitenkaan tiedä tätä. Heille tiedustelukone näyttää siltä, miltä viimeinen tiedustelija juuri ennen strategisten ilmavoimien pommituslaivueita näyttäisi.

Kello 12.12 Yhdysvaltojen NATO-liittolaiset saavat viestin, jonka mukaan aika on käymässä vähiin ja Yhdysvallat saattaa joutua tekemään hyvin nopeita ratkaisuja Yhdysvaltojen ja läntisen pallonpuoliskon maiden etujen turvaamiseksi.

Noin kello 12 Neuvostoliiton Kuuban-joukkojen varakomentaja antaa komentajan poissaollessa käskyn ampua alas korkealla Kuuban yllä lentävä amerikkalaisen U-2-tiedustelukone. Hrustsev oli kieltänyt neuvostojoukkoja käyttämästä ilmatorjuntaohjuksia, aivan samoin kuin hän oli kieltänyt heitä käyttämästä ydinaseita, mutta varakomentaja menettää hermonsa (Plokhy, 2021).

Kaksi ohjusta tuhoaa koneen, tappaen lentäjän.  Ennen tiedustelukoneiden lähettämistä presidentti Kennedy oli päättänyt, että tiedustelukoneen alasampumista olisi pidettävä tahallisena provokaationa, johon tulisi vastata ilmaiskuilla. Kuultuaan alasampumisesta kello neljältä iltapäivällä presidentti kalpenee silminnähden. Hän kuitenkin päättää ettei iske, ellei toista konetta ammuttaisi alas.

Pariakymmentä minuuttia ennen kuin Kennedy kuulee U-2:n alasampumisesta, useita matalalla kuubalaisten sotilaskohteiden yli lentäneitä tiedustelukoneita tulitetaan Fidel Castron käskystä ilmatorjuntatykein. Lentäjät näkevät selvästi ilmatorjunnan ampuvan kohti, mutta yhdeksänsadan kilometrin tuntinopeudella puunlatvoja hipoen kiitävät koneet ovat vaikeita maaleja. Toisin kuin esimerkiksi tapahtumia dramatisoineessa elokuvassa Thirteen Days esitetään, koneisiin ei onneksi tule yhtään osumaa (Ecker & Jack, 2012, s. 154,216; Mersky, 2014).

Yhdysvaltojen asevoimien komentajat antavat presidentille virallisen suosituksensa, että käsky aloittaa ohjusten laukaisupaikkojen ja muiden sotilaskohteiden pommitus on annettava viipymättä. Maihinnousun tulisi alkaa seitsemän päivän kuluttua pommitusten alkamisesta. Moni presidentin neuvonantajista, hänen veljensä mukaanlukien, kannattaa vahvasti jonkinlaista sotilaallista iskua. Jälkikäteen moni heistä esittää julkisuudessa vastustaneensa hyökkäystä, kunnes Valkoisen talon nauhat julkistetaan (Stern, 2012).

Puolenpäivän aikoihin myös strategisten ilmavoimien valmiuden kohottaminen on suoritettu loppuun. Yhdysvaltojen ydintuhovoima on nyt “kehitetty” täyteen mittaansa. Presidentin - tai hänen ollessaan estynyt, strategisten ilmavoimien komentajan - tuomiopäiväkäskyä odottaa 1595 ydinpommikonetta, joista jokainen kantaa yhdestä neljään ydinasetta, ja 202 laukaisuvalmista ohjusta (Ellsberg, 2017; Norris & Kristensen, 2012).

Washingtonissa ilta alkaa pimetä. Presidentin veli Robert Kennedy kertoi myöhemmin, että lauantai-iltana rauhanomainen ratkaisu oli parhaimmillaankin enää “toive, ei oletus.”(Stern, 2003, s. 273). Osa presidentin neuvonantajista uskoo, ettei enää tule näkemään auringon nousua. Sekä presidentti että hänen neuvonantajansa ovat väsyneitä, jännittyneitä ja hermostuneita. Viimeiset yksitoista päivää ja yötä ovat vaatineet veronsa.

Pinnan alla kuhisee

Samaan aikaan Sargassomerellä, noin 300 merimailia lounaaseen Bermudasta, neljän neuvostoliittolaisen sukellusveneen laivue on vaikeuksissa.[3] Laivue oli lähetetty 27 päivää aikaisemmin huonosti valmistautuneena Murmanskista kohti Kuubaa. Laivue purjehtisi kauemmaksi kuin yksikään punalippuisen laivaston sukellusvene oli koskaan purjehtinut. Purjehdittuaan läpi sukellusveneet melkein upottaneen myrskyn, 15. lokakuuta laivue oli kuitenkin saanut Moskovasta käskyn pysähtyä 2-3 päivän purjehduksen päähän kohteestaan välttääkseen provosoimasta Yhdysvaltoja enempää (Plokhy, 2021; Sherwin, 2020, osa 10.13).

Yhdysvaltojen laivaston alukset, lentokoneet ja helikopterit olivat silti jahdanneet viimeisen neljän päivän ajan laivueen jo hieman vanhanaikaisia dieselsähköisiä sukellusveneitä herkeämättä. Heidän tarkoituksenaan on pakottaa veneet käyttämään akkunsa ja hengitysilmansa loppuun, jotta niiden täytyisi nousta pintaan - laivaston armoille - lataamaan ja tuulettamaan.

Yhdysvaltojen sukellusveneentorjujat paikansivat sukellusvene B-59:n ensimmäisen kerran lokakuun 25. päivän iltana. Seuraavana iltana partiolentokone löysi sen jälleen ja ohjasi laivaston hävittäjäalukset veneen kintereille. Siitä lähtien sukellusvenettä oli jahdattu jatkuvasti kahden vuorokauden ajan. Veneen navigaattori Viktor Mihailov muisteli vuosikymmeniä myöhemmin, miten sukellusvenettä jahdanneiden alusten kaikuluotauspulssit jysähtelivät aluksen keulaosastossa niin voimakkaasti, että ne vaikeuttivat hengittämistä (Plokhy, 2021). Minuuttia ennen viittä iltapäivällä yhdysvaltalaiset sotalaivat alkoivat pudotella veteen harjoitussyvyyspommeja yrittäessään viestittää sukellusveneelle, että se oli havaittu ja sen tulisi nousta pintaan (Burr & Blanton, 2002).

Sukellusveneen kapteenille pintaan pakottaminen olisi kuitenkin pahin pelko ja nöyryytys. Pinnalla vene olisi kaikkein haavoittuvimmillaan. Kapteeneita oli myös käsketty välttämään paljastumista: pintaan nousu ja kiistattomien valokuvatodisteiden antaminen sukellusveneen olemassaolosta olisi käskyjen rikkomista, josta taas voisi olla kotiinpaluun jälkeen seurauksia (Savranskaya, 2005, s. 242).

Kun B-59 pysyttelee sinnikkäästi veden alla, ainakin yksi sotalaivoista ottaa käyttöön kovemmat otteet. Harjoitussyvyyspommien sijaan se pudottelee veteen selvästi voimakkaampia käsikranaatteja (Sherwin, 2020, osa 10.28). Kranaatit ovat sukellusveneelle suhteellisen harmittomia, mutta veneen pientä radiotiedusteluryhmää johtaneen luutnantti Vadim Orlovin mukaan räjähdykset tuntuivat silti sukellusveneen sisällä siltä, kuin olisi ollut terästynnyrissä jota hakataan lekalla (Sherwin, 2020).

Aluksen akut olivat niin vähissä, että hätävalaistusta lukuunottamatta kaikki valaistus on jouduttu sammuttamaan. Ilman hiilidioksidipitoisuus on lähellä hengenvaarallista rajaa. Vene oli rakennettu pohjoisen olosuhteisiin, ei 30-asteiselle Karibianmerelle, ja ilmastointilaitteiden petettyä lämpötila veneen ahtaissa sisätiloissa on noussut 45-50 asteeseen. Konehuoneessa lämpötila on jopa 60 astetta. Päänsärkyä aiheuttavan hiilidioksidin lisäksi kuumassa ilmassa haisee dieselöljy, akkuhappo, tupakka ja viikkojen hiki.  Suolanpoistolaitteidenkin hajottua puhdas vesi oli käynyt niin vähiin, että miehistön vesiannosta jouduttiin säännöstelemään ankarasti, ja peseytyminen oli mahdotonta: suurin osa miehistöstä on ihottuman ja haavaumien peitossa (Huchthausen, 2003, s. 98). Kolme merimiestä on jo pyörtynyt huonon ilman, janon ja kuumuuden vuoksi.

“Me kuolemme, mutta … me emme häpäise laivastoa”

Ennen lähtöä saadut suulliset ohjeet olivat olleet epäselviä ja ristiriitaisia (Sherwin, 2020). Viimeisin laivaston päämajasta saatu viesti oli ollut käsky pysähtyä Sargassomerelle. Veneiden radiot eivät kanna Neuvostoliittoon saakka tavallisella antennilla, ja tehokkaamman pitkälanka-antennin käyttö vaatisi sukellusvenettä nousemaan pintaan vähintään 15-20 minuutiksi. Ohjeiden kysyminen Moskovasta kun venettä jahdataan on siis mahdotonta (Ketov, 2005).

B-59 ei ole päässyt neljään päivään edes periskooppisyvyyteen, jossa se olisi voinut kuunnella radiolähetyksiä (Savranskaya, 2005, s. 241). Veneen ja sen miehistön viimeisimmät tiedot ulkomaailmasta olivat peräisin floridalaisten radioasemien uutisista. Uutiset kertoivat valtavista joukkojenkeskityksistä ja sotaan valmistautumisesta (”The Man Who Saved the World (Secrets of the Dead)”, 2012). Presidentti Kennedyn radioitu puhe oli erityisen pahaenteinen: hän oli julistanut, ettei hän sallisi neuvostoliittolaisten sukellusveneiden toimia Yhdysvaltojen lähivesillä, ja käyttäisi kaikkia tarvittavia keinoja niiden häätämiseksi (Ketov, 2005).

Sukellusveneen B-59 kapteeni, 34-vuotias Valentin Savitsky yrittää karistaa vainoojiaan neljän tunnin ajan, mutta turhaan (Sherwin, 2020, osa 9.5). Sitten, vähän ennen yhdeksää illalla, lauantaina 27.10.1962, erityisen voimakas räjähdys tärisyttää sukellusvenettä. Luutnantti Orlov muisteli että räjähdys tuntui selvästi harjoitussyvyyspommia voimakkaammalta, kenties jopa aidolta syvyyspommilta (Plokhy, 2021). Jos se oli aito syvyyspommi, kaikki olisi lopussa. Sota olisi alkanut, ja minä hetkenä hyvänsä uusi syvyyspommien sarja voisi osua kohdalleen ja murskata sukellusveneen kuin munankuoren.

Siitä, mitä seuraavaksi tapahtui, on useita versioita.

Luutnantti Orlovin mukaan kapteeni menetti malttinsa. Huudettuaan, että sota oli saattanut jo syttyä ja “me kuolemme, mutta upotamme ne kaikki - me emme häpäise laivastoa”, hän seuraavaksi ohjeistaa veneen kantamasta “erikoisaseesta” vastuussa ollutta Anatoli Leonenkoa, että hänen tulisi valmistella “erikoisase” laukaisukuntoon (Sherwin, 2020, osa 10.47). Silminnäkijöitä 2000-luvun alussa haastatellut Svetlana Savranskaya uskoo, ettei kapteeni suoranaisesti antanut ohjesäännön mukaista käskyä, mutta antoi Leonenkon ymmärtää näin. Noin viikkoa ennen sukellusvenelaivueen lähtöä jokaiseen sukellusveneeseen lastattu “erikoisase” oli ydinkärjellä varustettu torpedo (Savranskaya, 2005, s. 238).

Ydinaseen käyttämisestä oli annettu erilaisia ohjeita. Yhden kapteenin 40 vuotta myöhemmin tehdyn haastattelun mukaan Neuvostoliiton laivaston varakomentajana toiminut amiraali oli ohjeistanut laivueen kapteeneille ennen lähtöä pidetyssä puhuttelussa, että “jos ne läimäisevät sinua vasemmalle poskelle, älä anna niiden läimäistä oikealle.” Toisen kapteenin mukaan ainoastaan Pohjoisen laivaston esikuntapäällikkö oli kehottanut kapteeneita tarpeen vaatiessa käyttämään ydinasetta ensin ja miettimään vasta sitten. Kolmannen version mukaan tarkemmat ohjeet ydinaseen käytöstä annettiin samassa kirjekuoressa, mikä sisälsi käskyn purjehtia Kuubaan, ja minkä kapteenit saivat avata vasta merellä. Tämän version mukaan ydinasetta sai käyttää vain puolustusministerin erillisestä käskystä. Kapteeni Ketovin muistikuvien mukaan veneet saivat käyttää ydintorpedoa jos niiden runkoon tulisi vuoto tai he saisivat Moskovasta käskyn, mutta näitä ohjeita seurasi epävirallisempi kehotus (Savranskaya, 2005).

Orlovin mukaan kapteeni kuitenkin rauhoittuu konsultoituaan aluksella matkustanutta sukellusvenelaivueen esikuntapäällikköä, vain 32-vuotiasta kommodori Vasili Arhipovia, sekä sukellusveneen poliittista upseeria Ivan Maslennikovia.

Toisen tarinan mukaan Savitsky ja poliittinen upseeri Maslennikov päättävät jo laukaista ydintorpedon, mutta sattumalta juuri kyseisessä veneessä matkustanut laivueen esikuntapäällikkö Arhipov ei anna siihen lupaa: jos hän ei olisi ollut aluksessa, kapteenin ja poliittisen upseerin päätös olisi riittänyt.[4]

Navigaattori Mihailov, “erikoisaseesta” vastuussa ollut Anatoli Leonenko, ja, ehkäpä kaikkein tärkeintä, kommodori Arhipov itse muistavat kuitenkin tapahtumat hieman eri tavalla.[5] Sukellusveneen oli pakko nousta akkujen ehtymisen vuoksi pintaan, mutta sitä ennen sen päällystö halusi valmistella ydintorpedon varmuuden vuoksi laukaisuvalmiiksi. Kun Leonenko ryntää torpedohuoneeseen ja määrää valmistelemaan “erikoisaseen” laukaisua varten, hän joutuu käyttämään koko kirosanavarastonsa ennen kuin käskystä järkyttyneet miehet tottelevat. He kuitenkin tottelevat, ja Leonenko ilmoittaa kapteenille aseen olevan valmiina torpedoputkessa yksi.

Pinnalla odottaa etelän pimeä yö, mutta B-59 kylpee yhdysvaltalaisten sotalaivojen ja lentokoneiden valonheittimien kiiloissa. Leonenkon mukaan sukellusveneen “tornissa” olleella komentosillalla oli kirkasta kuin päivänvalossa. Vain noin viidenkymmenen metrin päässä tyyrpuurin puolella odottaa yhdysvaltalainen hävittäjäalus USS Cony. Sen komentosillalta 23-vuotias aliluutnantti Gary Slaughter näkee, miten neuvostoliittolaiset merimiehet purkautuvat sukellusveneen luukuista ja riisuuntuvat likaisista ja hikisistä vaatteistaan (Slaughter, 2016).

Ulkona oli ainakin 30 astetta viileämpää kuin sisällä tunkkaisessa sukellusveneessä. Conyn ainoa kyrilliset Morse-aakkoset osaava upseeri Slaughter, yhdessä viestimiehen kanssa, vilkuttaa signaalilampulla sukellusveneelle viestin tunnistautua ja tiedustelee hyvän merimiestavan mukaisesti, tarvitsevatko he apua. Vastaus on lyhyt: “Neuvostoliiton alus X. Njet.” (USS Conyn lokikirjan mukaan sukellusvene pintautuu kello 20.52 ja se tunnistautuu Neuvostoliiton “Alukseksi X” (”Korabl X”). kello 21.20. Burr & Blanton, 2002)

“Hätäsukellus!”

Alusten yllä pörrää jatkuvasti laivaston helikoptereita ja partiolentokoneita.[6] Erään lentäjä haluaa saada parhaita mahdollisia valokuvia harvinaisesta saaliista, ja hän pyyhkäisee useita kertoja matalalla veneen yli ampuen samalla valaisuammusten sarjoja valokuvia varten. Valtavien salamavalojen tavoin tropiikin yössä räjähtävät mutta muuten harmittomat valoammukset ilmeisesti kuitenkin näyttävät ja kuulostavat veneen komentosillalla olleille väsyneille neuvostoupseereille siltä, että kone hyökkää heidän kimppuunsa tykit valojuova-ammuksia sylkien. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin sekä Mihailov että Leonenko muistelivat, miten amerikkalaiset lentokoneet ampuivat heitä (Plokhy, 2021).

Toisessa sukellusveneessä ollut kapteeni Ketov toistaa omissa muistelmissaan väitteen siitä, että amerikkalaiset lentokoneet olisivat käyttäneet kovia panoksia. Hän ei kuitenkaan mainitse tarkemmin, mihin hänen käsityksensä perustuu (Ketov, 2005). Kuuban kriisin aikaan sukellusveneentorjuntakoneen miehistöön kuulunut historioitsija Martin J. Sherwin toteaa tapahtumia käsittelevässä kirjassaan ymmärtävänsä hyvin Ketovin näkemyksen. “Kovien” käyttö oli ehdottomasti kielletty, mutta joko väärinkäsitys tai liiallinen innokkuus olisi hyvin voinut johtaa siihen (Sherwin, 2020, osa 11.21).

Käy juuri niinkuin varapresidentti Lyndon B. Johnson ja ulkoministeri Dean Rusk olivat, ironista kyllä, juuri samana iltapäivänä pelänneet: valoammusten käyttö säikäyttää vielä “jonkun hullun venäläisen kapteenin” luulemaan, että häntä ammutaan (Stern, 2003, s. 359). Tuo kapteeni on Savitsky. Leonenkon mukaan hän pudottautuu komentosillalta alas komentohuoneeseen. “Hätäsukellus! Torpedoputket yksi ja kaksi, valmiina laukaisuun!”

USS Conyn komentosillalla aliluutnantti Slaughter sokaistuu hetkeksi välähdyksistä mutta tuntee rinnassaan kolme voimakasta jysähdystä. Hän näkee neuvostoliittolaisten merimiesten kiiruhtavan sisään veneeseen. Sitten sukellusvene kääntyy kohti hänen alustaan, kunnes sen torpedoputket osoittavat suoraan Conyyn. Slaughter näkee torpedoputkien luukkujen avautuneen (Slaughter, 2016).

Slaughter tai kukaan muukaan yhdysvaltalainen ei tiedä, että torpedoputkessa numero yksi odottaa Hiroshiman tuhonnutta pommia vain vähän heikompi ydintorpedo. Näin läheltä laukaistuna se upottaisi sukellusveneen, mutta myös Codyn. Se myös vähintään vahingoittaisi vakavasti muuta yhdysvaltalaista laivasto-osastoa, mukaanlukien lippulaivana toiminutta lentotukialus USS Randolphia. Yksistään Randolphilla oli lähes 3500 merimiestä; USS Conya ja viittä muuta lähistöllä ollutta hävittäjäalusta miehitti noin 340 miestä kutakin (Sherwin, 2020, osa 10.26-28).

Yhdysvaltojen laivasto on nyt minuuttien päässä jopa yli kaksi kertaa suuremmista tappioista kuin mitä se oli kärsinyt 21 vuotta aikaisemmin Pearl Harbourissa.

Eikä siinä vielä kaikki: sukellusvenelaivueen kapteenit olivat ennen lähtöä sopineet, että jos yksi heistä käyttää ydintorpedonsa, kaikki muutkin käyttävät (Sherwin, 2020, s. 10.51). Yhdysvaltojen laivasto on nyt jahdannut neljää sukellusveneitä useiden päivien ajan tavoilla, jotka ovat saaneet ainakin kaksi muutakin kapteenia uskomaan hetken ajan, että sota on jo alkanut. Harjoitussyvyyspommi oli osunut veneen B-130 kohdalle niin tarkasti, että alus oli vaurioitunut ja siihen oli tullut jo vuoto - mikä kapteeni Ketovin muistikuvien mukaan olisi voinut riittää syyksi ydintorpedon laukaisulle. Veneen B-36 kapteeni oli puolestaan kuolemaansa saakka vakuuttunut, että häntä vastaan oli jahdin aikana laukaistu aito torpedo (Savranskaya, 2005, ss. 243–244. Sikäli kun tiedän, mitään näyttöä asiasta ei ole.).

“...Yhdysvaltoja vastaan kohdistuva hyökkäys, edellyttäen täysimittaista kostoiskua Neuvostoliittoon.”

Lokakuun 22. päivänä pitämässään televisiopuheessa presidentti Kennedy oli linjannut: “Politiikkanamme tulee olemaan, että jokainen Kuubasta laukaistu ydinohjus mitä tahansa läntisen pallonpuoliskon valtiota vastaan on Yhdysvaltoja vastaan kohdistuva hyökkäys, edellyttäen täysimittaista kostoiskua Neuvostoliittoon.” Lähes kaikki asiantuntijat olivat tuolloin ja ovat edelleen samaa mieltä: tiedustelukoneen alasampumisen voisi jotenkin painaa villaisella, mutta ydinaseen käyttö vaatisi vastaiskun.

Vastaiskua ei tarvitsisi odotella. Korkealla Pohjoisen jäämeren ja Välimeren yllä kiertää koko ajan 72 Yhdysvaltojen ilmavoimien pommikonetta. Kaikki koneet on lastattu ydinaseilla. Useimpien koneiden uumenissa on neljä vetypommia. Kunkin neljän pommin yhteenlaskettu räjähdysteho saattoi olla suunnilleen kaksi kertaa se mitä toisen maailmansodan kaikissa ammuksissa ja pommeissa yhteensä käytettiin - Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneet atomipommit mukaanlukienkin. Lentokentillä ja ohjusasemilla ympäri maailman on valmiina lisää aseita ja niiden kuljetusvälineitä. Yksinomaan Yhdysvaltojen asevoimilla oli laukaisu- tai pudotusvalmiina yhteensä lähes tuhat kertaa enemmän räjähdysvoimaa kuin ihmiskunta on koskaan historiansa aikana yhteensä käyttänyt. Neuvostoliiton ilmavoimilla ja strategisella rakettijoukoilla oli vähemmän, mutta silti riittävästi Euroopan tuhoamiseen.

B-59:n komentosillalla vielä olleet viestiupseeri ja kommodori Arhipov alkavat seurata kapteeni Savitskya luukusta alas. Viestiupseerin isokokoinen signaalilamppu tarttuu silloin luukkuun ja jumittuu hetkeksi.[7] Odotellessaan vuoroaan, kommodori Arhipov näkee jonkun vilkuttavan signaalilampulla viestiä USS Conyn komentosillalta. Se on Gary Slaughter. Viestin sisältö oli yksinkertainen: kapteeninsa käskystä Slaughter pyytää anteeksi lentokoneen aggressiivista käyttäytymistä.

Laivueen esikuntapäällikkönä Arhipovilla on valta käskeä kapteeni Savitskya. Nyt hän antaa Leonenkon mukaan käskyn keskeyttää hätäsukelluksen ja laukaisuvalmistelut. Kapteeni Savitsky nousee takaisin komentosillalle ja lähettää lampulla viestin. “Anteeksipyyntö hyväksytty.” Omien sanojensa mukaan “suuresti helpottunut” Slaughter näkee miten torpedoputkien luukut sulkeutuvat ja sukellusvene kääntyy poispäin hänen aluksestaan. Myöhemmin USS Conyn miehistö toimittaa sukellusveneelle paketin tuoretta leipää ja savukkeita (Slaughter, 2016).

Muutamia tunteja myöhemmin Washingtonin ylle nousee kuin nouseekin lämpöydintulen tulipallo. Vastoin useiden presidentin neuvonantajien odotuksia, se on vain Aurinko.

Yhdeksältä Washingtonin aikaa Radio Moskova lähettää Hrustsevin viestin: hän purkaisi Kuubaan sijoitetut ohjukset. Mainintaa Turkista ei enää ole. Hrustsev oli saanut kuulla tiedustelupalveluiltaan, että Kennedy pitäisi televisioidun puheen kello yhdeksän paikallista aikaa, ja pelkäsi, että Kennedy ilmoittaisi puheessaan hyökkäyksen aloittamisesta (Plokhy, 2021). Tiedustelu oli sekoittanut 22. päivänä pidetyn puheen televisiouusinnan uuteen puheeseen, mutta Hrustsevin pelko oli perusteltu. Jokainen hetki veisi maailman lähemmäksi pistettä, josta ei olisi enää paluuta.

Hrustsev olikin päättänyt suostua vetämään ohjukset pois Kuubasta, kunhan Yhdysvallat vakuuttaisi lopettavansa saarron, pidättäytyvänsä sotatoimista Kuubaa vastaan ja Kennedy lupaisi yksityisesti purkaa Turkissa olleet ohjukset vaivihkaa sopivan ajan kuluttua. Hrustsevin ulkopoliittisen avustajan mukaan kenellekään Moskovassa ei yksinkertaisesti juolahtanut mieleen, että Turkki-sopimuksen julkistaminen olisi voinut olla sopimuksen esteenä (Sherwin, 2020; Taubman, 2004, s. 570). Lähimpien neuvonantajiensa lähes yksimielisestä vastustuksesta huolimatta Kennedy suostuu, sillä ehdolla, että vaihtokauppa Turkissa olleisiin ohjuksiin pysyy salassa (Stern, 2012). Salaisuus paljastuukin vasta 1980-luvulla. Turkissa olleet ohjukset puretaan huhtikuussa 1963; ne oli joka tapauksessa tarkoitus korvata Välimeren syvyyksissä piileskelevillä ohjussukellusveneillä.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin paljastui, että ydinsota oli luultavasti ollut tuona lokakuisena “mustana lauantaina” vieläkin lähempänä kuin kriisin aikaan yleisesti tiedettiin. Sukellusveneet mainittiin kriisiä käsitelleissä teoksissa alusta alkaen, mutta vasta vuodesta 1995 alkaen on paljastunut, että ne olivat kuljettaneet ydinaseita - ja kenties olleet hyvin lähellä laukaisua. Toisistaan eroavat kertomukset antavat sijaa monenlaisille tulkinnoille, ja jätänkin ydinsodan todennäköisyyden arvionnin jokaisen lukijan omalle vastuulle. Todettakoon kuitenkin, että laivueeseen kuuluneen sukellusveneen B-4 päällikkö, kapteeni Ketov, piti tilanteessa kaikkein suurimpana riskinä mekaanista vikaa tai inhimillistä erehdystä, ei tietoista päätöstä käyttää ydintorpedoa.

Toisaalta, B-4 oli laivueen ainoa alus, jota yhdysvaltalaiset sukellusveneentorjuntavoimat eivät löytäneet ja ahdistelleet. Sen miehistön ja kapteeni Ketovin kokemus Kuuban kriisistä saattoi olla hyvin erilainen kuin niiden kapteenien, jotka joutuivat epätoivoisesti väistelemään metsästäjiään päiväkausien ajan. Yksinomaan hengitysilman hiilidioksidipitoisuus oli näissä veneissä niin korkea, että sen tiedetään vaikeuttavan selväpäistä ajattelua. Miten kaukana “inhimillisestä erehdyksestä” vuorokausia valvoneet kapteenit olivat, kun he eivät voineet tietää, ovatko venettä tärisyttävät räjähdykset harjoitussyvyyspommeja lähellä, vai oikeita syvyyspommeja kauempana?

Eikä sukellusveneiden miehistöjen virhe ollut likimainkaan ainoa mahdollisuus ydinsodan syttymiseen: erään laskelman mukaan kriisin aikana ydinsodan syttyminen oli hiuskarvan varassa vähintään kuusi kertaa (Wright, 2015). Mitä olisi tapahtunut, jos vaikkapa ilmatorjuntatykki olisikin osunut onnenkantamoisella matalalla lentäneeseen tiedustelukoneeseen vain vähän sen jälkeen, kun Kennedy oli todennut, että kaksi alasammuttua konetta riittää hyökkäyksen syyksi?

Alaviitteet

1.  Stern, (2012, s. 112). Kennedy oli vähän aikaisemmin asennuttanut Valkoiseen taloon salaa piilotettuja nauhureita, jotka tallensivat mm. Kuuban kriisin aikana käytyjä keskusteluja. Olen käyttänyt keskustelujen lähteenä ensisijaisesti Kennedy-kirjaston historioitsijan Sheldon M. Sternin teoksia; suomennokset ovat omiani.

2.  Arvio perustuu lähteessä Norris & Kristensen (2012). esitettyyn laskelmaan. Lasken pommikoneisiin mukaan noin 300 Eurooppaan sijoitettua ydinpommia, joista osaa olisivat kuljettaneet NATO-liittolaisten lentokoneet. Osa lyhyen matkan ohjuksista ja pommikoneista oli kuitenkin varattu Kiinaa vastaan. (Norris & Kristensen, 2012).

3.  Kuvaus neuvostoliittolaisen sukellusvenelaivaston toiminnasta perustuu pääasiassa Plokhyn kirjan Nuclear Folly (2021). lukuun 21. Olen kuitenkin pyrkinyt ristiintarkistamaan tapahtumia muista lähteistä ja esim. yhdysvaltalaisten sotalaivojen lokikirjat ovat jossain määrin ristiriidassa Plokhyn kuvauksen kanssa. Näissä kohdissa olen kirjoittanut tarinan ensi sijassa alkuperäislähteiden perusteella. Tapahtumista on liikkeellä useita versioita, ja voi olla, ettemme koskaan saa tietää, mitä Sargassomerellä tuona lokakuisena lauantaina todella tapahtui; tämä on oma rekonstruktioni. Muita saman tarinan kertovia lähteitä ovat mm. ensimmäinen tapahtuman Venäjän ulkopuolella asian laajempaan tietoisuuteen tuonut Huchthausen (2002). ja Sherwin (2020). Yhden laivueen kapteenin, Ryurik Ketovin, muistelmat on myös julkaistu englanniksi. (Burr & Blanton, 2002; Huchthausen, 2003; Ketov, 2005; Plokhy, 2021; Savranskaya, 2005; Sherwin, 2020).

4.  Tämä tarina esitetään mm. Wikipedian artikkelissa tapahtumista ja useissa populaareissa lähteissä. On syytä huomata, että suurin osa lähteistä esittää Arhipovin olleen laivueen komentaja. Yksi laivueen kapteeneista on kuitenkin kirjoittanut selvästi, että laivueen komentaja Vitalii Aganofov oli hänen sukellusveneessään B-4, ja Arhipov oli laivueen esikuntapäällikkö (Ketov 2005). Savitsky ja Arhipov eivät antaneet haastatteluja ennen kuolemaansa, mutta Arhipovin leski kertoo miehensä kertoneen, että he olivat lähellä laukaista ydintorpedon (Ketov, 2005).

5.  Seuraava kertomus perustuu suurelta osin Sergii Plokhyn kertomukseen kirjassa Nuclear Folly (2021), joka puolestaan perustuu vahvasti Mihailovin ja Leonenkon muistikuviin tapahtuneesta. Jostain syystä Plokhy ei käyttänyt Arhipovin omaa kertomusta, kenties koska kyseessä oli suullinen esitys Kuuban kriisiä käsitelleessä konferenssissa; tiedot Arhipovin omasta kertomuksesta ovat peräisin yleisesti luotettavaksi osoittautuneelta Sherwiniltä (2020:11.27).] Dokumentissa The Man Who Saved The World haastatellun Mihailovin mukaan kapteeni Savitsky ei missään vaiheessa menettänyt malttiaan vaan teki rationaalisen päätöksen. (Plokhy, 2021; ”The Man Who Saved the World (Secrets of the Dead)”, 2012)

6.  USS Bealen lokikirjan mukaan sukellusvene pintautui kello 20.50 ja “Lentokone aloitti sukellusveneen valaisu- ja valokuvauskierrokset” kello 20.52. Neuvostoliittolaiset upseerit muistavat useita matalalentoja, joita he pitivät puhtaasti pelotteluna. Plokhy käyttää tässä kohdassa ilmeisesti pääasiallisena lähteenään Gary Slaughterin omakohtaisia muistelmia (2016), joissa Slaughter kertoo sukellusveneen olleen pinnalla noin tunnin ennen kuin valoammukset säikäyttävät kapteeni Savitskyn. Bealen lokikirjan mukaan lentokoneet aloittivat kuitenkin valaisu- ja valokuvaustoiminnan heti sukellusveneen noustua pintaan. Yksi mahdollinen selitys on, että lentokone käytti ensin valonheitintä ja vasta myöhemmin valoammuksia. Koska lokikirja on kirjoitettu tapahtumien ollessa vielä tuoreessa muistissa, kerron kuitenkin tarinan näin. Valitettavasti niukkasanaiset lokikirjat eivät kerro juuri mitään muuta kuin keskeisten tapahtumien kellonajat. (Burr & Blanton, 2002)

7.  Kertomus perustuu aseupseeri Leonenkon muistelmiin, joita Plokhy (2021) on käyttänyt lähteenään.

Lähteet

Burr, W., & Blanton, T. S. (Toim.). (2002). The Submarines of October. National Security Archive Electronic Briefing Book No. 75. https://nsarchive2.gwu.edu/NSAEBB/NSAEBB75/

Ecker, W. B., & Jack, K. V. (2012). Blue moon over Cuba: Aerial reconnaissance during the Cuban Missile Crisis. Osprey Publishing.

Ellsberg, D. (2017). The doomsday machine: Confessions of a nuclear war planner. Bloomsbury.

Huchthausen, P. A. (2003). October Fury. Wiley.

Ketov, R. A. (2005). The Cuban Missile Crisis as Seen Through a Periscope. Journal of Strategic Studies, 28(2), 217–231. https://doi.org/10.1080/01402390500088304

Mersky, P. (2014). RF-8 Crusader units over Cuba and Vietnam. Osprey Publishing.

NARA. (2002). Forty Years Ago: The Cuban Missile Crisis. National Archives, 34(3). https://www.archives.gov/publications/prologue/2002/fall/cuban-missiles.html

Norris, R. S., & Kristensen, H. M. (2012). The Cuban Missile Crisis: A nuclear order of battle, October and November 1962. Bulletin of the Atomic Scientists, 68(6), 85–91. https://doi.org/10.1177/0096340212464364

Plokhy, S. (2021). Nuclear folly: A history of the Cuban Missile Crisis (First edition). W.W. Norton & Company.

Savranskaya, S. V. (2005). New Sources on the Role of Soviet Submarines in the Cuban Missile Crisis. Journal of Strategic Studies, 28(2), 233–259. https://doi.org/10.1080/01402390500088312

Sherwin, M. J. (2012). One Step from Nuclear War. Prologue, 44(2). https://www.archives.gov/publications/prologue/2012/fall/cuban-missiles.html

Sherwin, M. J. (2020). Gambling with Armageddon: Nuclear Roulette from Hiroshima to the Cuban Missile Crisis, 1945-1962 (First edition). Alfred A. Knopf.

Slaughter, G. (2016, syyskuuta 4). A Soviet Nuclear Torpedo, An American Destroyer, And The Cuban Missile Crisis. Task & Purpose. https://taskandpurpose.com/history/cuban-missile-crisis-nuclear-torpedo/

Stern, S. M. (2003). Averting ”the final failure”: John F. Kennedy and the secret Cuban Missile Crisis meetings. Stanford University Press.

Stern, S. M. (2012). The Cuban Missile Crisis in American memory: Myths versus reality. Stanford University Press.

Taubman, W. (2004). Khrushchev: The man and his era (1. publ. as a Norton paperback). Norton.

The Man Who Saved the World (Secrets of the Dead). (S12 Ep6). (2012, lokakuuta 22). Teoksessa Secrets of the Dead. PBS. https://www.pbs.org/wnet/secrets/the-man-who-saved-the-world-about-this-episode/871/

Wright, D. (2015, October 30). Six Close Calls During the Cuban Missile Crisis. The Equation. https://blog.ucsusa.org/david-wright/six-close-calls-during-the-cuban-missile-crisis-941/

Zaloga, S. (2002). The Kremlin’s nuclear sword: The rise and fall of Russia’s strategic nuclear forces, 1945-2000. Smithsonian Institution Press.